Barcelona, Calella Beach 7.10.2018 klo 8:00. Täysmatka eli vajaa 4 km uintia, 180 km pyöräilyä ja maraton eli 42 km juoksua edessä. Tiedän olevani alle 10 tunnin kunnossa, mutta uskon matkan taittuvan noin 10 tuntiin ja 6 minuuttiin kun loppuhyytyminen ja sähläykset vaihdossa ottaa huomioon.
Noin 3000 märkäpukuihin, uimalakkeihin ja uimalaseihin pukeutunutta triathlonistia on ahtautuneena rannalle. Väkimassa kävelee töpöttävin askelin kuin keisaripingviinit kohti omia lähtökarsinoita, jotka on eroteltu nauhoilla ja merkattu uinnin tavoiteajan mukaiseen järjestykseen. Hakeudun seurakaverini kanssa 1 h 5 min laarin takalaitaan. Toivoin uinnin splitin menevän noin 1 h 12 min, mutta tiedän , että merenkäynti voi tehdä vielä tepposet tavoitteelle. Kuuluttaja yrittää saada kisailijoita hurraamaan ja taputtamaan jutuilleen, mutta suurin osa vain seisoo keskittyneenä paikoillaan ja tuijottaa aaltoilevaa merta, jos vain sattuu näkemään ihmisten yli sinne asti. Mainingit näyttävät lähes kaksimetrisiltä. Monella on varmasti epäuskoisia ja pelonsekaisia ajatuksia päässään, mutta olen päättänyt lähteä uintiin – oli sää mikä tahansa ja jos vain kilpailujohtaja riskiarvion puolesta sallii. Pro miehet ja naiset starttaavat ensin ja lähtökarsina toisensa jälkeen alkaa valua mereen. Tu-tu-tu- -piiip! Minun vuoroni! Kello käyntiin ja uimaan! Taistelen rantaan lyöviä aaltoja vastaan ja yritän päästä voimalla ulommas rannasta. Virtaa on vanttuissa sen verran että pääsen hyvin liikkeelle. Huomaan heti, että reittipoijuja ei näy ollenkaan. Ehkä 150 m uituani huomaan, että takanani tuleva SUP-laudalla kauhova turvamies viittoo vimmatusti oikealle ja nostan hetkeksi päätä pinnalle ja kuulen muidenkin turvahenkilöiden huudot vaimeasti; Right! right! right! Olen ajautunut isomman porukan mukana liian vasemmalle ja korjaan kurssia opastettuun suuntaan. Kohta yksi reittipoiju tulee näkyviin ja se on kaukana oikealla. Mieleen tulee jo, että tässäkö se tavoiteaika meni saavuttamattomiin uinnin suhteen… Aurinko ei ole näkyvissä ja aallokko on tehnyt merivedestä sakeaa, joten näkyvyys vedessä on heikko ja se taas vaikeuttaa edellä olevien uimarien peesijalkojen seuraamista. Jatkan keskittyen uintivalmentajan opettamiin käsivetoihin ja tähystykseen ja totean itselleni, että tästä tullee oma uinti (ilman peesiapua) kuten arvelinkin jo etukäteen. Aallot lyövät vastaan ja väärin muutama ajoitettu tähystys aiheuttaa sen, että tönkkösuolaista merivettä menee suuhun ja myös nieluun asti. Yritän välttää veden nielemistä, koska siitä voisi kuulemma tulla vatsavaivoja myöhemmin. Kääntöpoijun jälkeen avautuu yli kilometrin pituinen takasuora, jossa pääsen yllättäen surffaamaan aalloilla oikein kunnolla. Vauhti tuntuu nousevan nyt selvästi ja välillä tuntuu, että aallot kuljettavat kymmeniä metrejä kerrallaan yhdessä hujakuksessa. Varjopuoli tälle on, ettei kenenkään peesauksesta tahdo tulla mitään; Väki vaihtuu tiuhaan rinnalla ja edessä. Yritän päästä viiden uimarin porukan peesiin, mutta ei vaan onnistu. Suora menee mukavasti meressä uiskentelevia mystisen suihkulakin näköisiä olentoja katsellen. Nämä meduusat ovat paljon isompia kuin Ruotsin Kalmarissa. Toisen kääntöpoijun jälkeen otan taas 45 astetta väärän kurssin. Nyt uidaan taas vasta-aallokkoon ja poijuja ei kerta kaikkiaan näy. Onneksi SUP-lautailija ohjaa käsimerkein taas minua oikeaan suutaan. Aikaa pikku seikkailuun kului taas minuutin verran. Paluusuora menee yllättävän mukavasti, kun tajuan ajoittaa tähystyksen aallon harjalle, josta poijut näkyvät aloittain jopa rantautumispaikalle asti. 4 km uintia on nyt takana ja ajatukset siirtyvät vaihtopaikan rutiineihin, joista olin tehnyt mielikuvaharjoituksia vaihtorutiinini sisältävää äänitallennetta kuunnelleen uudelleen ja uudelleen. Minulla on tapana uida niin pitkälle rantaan, kun sormet osuvat pohjaan ja nousta sitten pystyyn. Iso aalto heittää minua arviolta 5 m rannalle. Vesimassa painaa selkään ja jalat uppoavat aallokon myllertämään juoksuhiekkaan ja avustaja alkoi kammeta minua pystyyn. En pääse heti ylös ja nainen tiedustelee, olenko kunnossa. Silloin ponnistan voimalla ylös ja pääsen juoksemaan kohti vaihtoaluetta.
Ei muuta kuin kellosta vaihto päälle ja riuhtomaan käsiä pois märkäpuvun hihoista. Splitti 1 h 14 min. Mitään ei olekaan menetetty! Käyttämäni voide ei tunnu auttavan ollenkaan märkkärin riisumista. Löydän vaihtopussini ja toistelen mielessäni vaihtorutiiniani. Pyörän napattuani juoksen kohti niin sanottua lankkua, josta saa hypätä pyörän selkään. Vaihdon väliaika näyttää melkein viittä minuuttia! Minuutti liikaa, ajattelen.
Tekisi heti mieli ajaa se minuutti kiinni, mutta alun kolme kilometriä on teknistä pätkää, jossa on pidettävä kädet kahvoilla ja ohittaminen on kiellettyä. Keskinopeus on tietenkin heti pienempi kuin tavoitevauhti 35 km/h. No niin nyt päästään aeroasentoon ja lasken kyynärpäät ohjaamon kuppeihin ja yläruumis kallistetaan ajosuuntaan jolloin ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Nopea osuus alkaa nousulla ja Garmin pyöräilytietokone piippaa huomautuksen, kun teho nousee yli 325 watin. Lasken tehoja ja 180 km matkan taivaltaminen jatkuu. Ajan muiden mukana yli 40 km/h mutta matalilla tehoilla koska tuuli on myötäinen ja ryhmässä tulee imua, vaikka pyörien välissä on sääntöjen mukainen 10 metriä. Välillä eteen tulee pitkältä tuntuvia loivia nousuja ja mieleen tulee heti ajanko liian hiljaa? Miksi nyt tuntuu niin raskaalta? Annan mennä vaan ja luotan wattimittariin. Kilometrien kertyessä keskinopeus nousee hyvin 35 paremmalle puolelle. Jes! Vauhti tyssää kuitenkin pitkään ja hitaaseen nousuun, jonka järjestäjä oli muuttanut reittiin vain pari viikkoa ennen kisaa. Nousen mäkeä keskittyen pyöritykseen ja tehojen pitämiseen aisoissa. Vilkuilen välillä taakseni sheriffien eli moottoripyörätuomarien varalta ja yritän ajaa oikean puoleista ajolinjaa pitkin. Jostain syystä olen saanut jo useamman huomautuksen hitaissa nousuissa, kun nopeutta on alle 20 km/h ja olen ohittamassa vasenta linjaa pitkin. Nyt ei saa ottaa aikasakkoja. Nousun jälkeen on aika palata sama pätkä takaisin ja nopeusmittari näyttää lähes 60 km/h, vilkku on päällä koko ajan ja uskallan nyt tuutata vasenta linjaa täysillä. Keskinopeus näyttää palautuvan tavoitteeseen. Kello piippaa 20 minuutin välein ja otan hörpyn geeli-vesiliuosta aeropullosta ja normaalista tuttipullosta vettä päälle. 30 minuutin välein syön puolikkaan energiapatukan. Olen puolittanut patukat valmiiksi ja leikannut käärepaperin myös keskeltä, jotta sen voi syödä helposti yhdellä kädellä. Huomaan että patukat olisi kannattanut leikata heti neljään osaan. Nyt puolikkaan puolikkaita joutuu laittamaan takaisin vaakaputkeen kiinnitettyyn energiakoteloon. Yritän juoda tasaisesti mutta vähän kerralla, jotta vältyn turhilta pisuaaripysähdyksiltä. Vessoja on vain huoltopisteillä ja niihin on yleensä jonoa. Puskapissistä tulisi välitön hylkäys kisasta, jos jään kiinni sheriffeille. Oloa pitää siis helpottaa vasta juoksun vaihdossa ja siitä olen pitänyt kiinni myös Kalmarissa ja Kööpenhaminassa. Kakkoshätä ei ole edes vaihtoehto ja siihen on tähdätty huolellisella tankkauksen suunnittelulla ja aamun kisajännityksen aiheuttamalla luonnollisella edulla. 90 km kohdalla ollaan jälleen Calellassa ja kääntöpaikan ympärille on kerääntynyt suuri joukko kannustajia. Myös oma rakas ja muut tutut ja tuntemattomat suomalaiset ovat paikalla tsemppaamassa ja huutamassa kannustushuutojaan. Tankkaan hetken henkistä energiaa hurmoksesta. Vilkaisen Garminiin; väliaika 2 h 31 min vaikuttaa positiiviselta, koska se tietäisi noin viiden tunnin pyöräsplittiä ja vertailuksi olen pyöräillyt joskus Joroisilla tuulisen ja sateisen puolimatkan kilpailun samalla ajalla. Nyt vain pitäisi tempoa toinen mokoma perään. Garmin huutaa wattivaroitusta mutta en välitä siitä vaan tuuttaan täysillä ylämäkeen. Vauhti nousee melkein 45:een mutta mietin, että yleisö varmaan tykkää ja olen mielissäni energian määrästä ja jalkojen keveydestä. Fiilis on hyvä! Toinen kierros menee ensimmäistä mukaillen, mutta vaikka nyt on enemmän tilaa ajaa, tulee eteen muutamia pitkiä ja minua hitaampia letkoja. Näihin en voi jäädä peesausrangaistuksen pelon takia, joten ohitan täysillä tehoilla letkat. Pelkään että se syö jalkoja, mutta en muutakaan keksi. Ajoittainen sade liukastaa varsinkin liikenneympyrät ja otan ne tarkasti. Näen usein matkan varrella porukkaa, jotka ovat kaatuneet. Yksi minulle tuntematon kanssakilpailija odottaa tiellä surkeana ammattiauttajien keskellä ambulanssiin pääsyä. Mietin mitenköhän mies selviää tuosta. Solisluu näytti olevan ainakin irti poikki ja käsi sojotti luonnottomaan suuntaan. Ajattelen pitkään vain tuota miestä ja vauhtikin on saattanut saattaa pudota. Otan kaikki tekniset kohdat tarkasti ilman riskejä ja pidän liikenneympyröissä ajolinjani niin, että mahdollinen ohittaja ei varmasti törmää takapyörääni. Vasta 140 km kohdalla alan laskea mielessäni jäljellä olevaa aikaa vaihtoon ja seurata kilometrien kulumista hitaasti. Ajan lähes yksin ja kuormitus tuntuu jaloissa jo selvästi. Viimeiset 20 km ennen lopun teknistä osiota ajan jonkun suomalaisen naiskuskin kanssa samaa vauhtia. Hyvin hän ajaakin, mietin. Satula painaa nyt pakaroihin oikein kunnolla ja huokaisen helpotuksesta, kun pääsen viimein juoksun vaihtoalueelle johtavalle kapealle kujalle jossa ohituskielto taas alkaa. Otan kypärän visiirin irti magneettikiinnityksestä ja käännän sen otsalle, jotta se menee sujuvammin vaihtopussiin.
Painan kellosta jälleen vaihdon päälle. Pyörän paikka isolla jalkapallokentällä löytyy 3000 muun menopelin joukosta, koska olen painanut mieleeni alueen maamerkit. Kolmas Ironman-lippu oikealla ja kaiutintorni vasemmalla. Rivini kohta on vaihtoteltan ovien tasalla, kun katson siihen suuntaan. Juoksen kömpelösti pyöräilykengät jalassa avomallisen ”miestenhuoneen” kautta vaihtotelttaan. Kuusitoista seitsemäntoista, kuusitoista seitsemäntoista, hoen kisanumeroani ja löydänkin pussini nopeasti. Vaihdan juoksukengät jalkaan ja lipan päähän. Vielä kisanumeronauha vyötärölle ja pyöräilykamat pussissa oikeaan naulaan nro 1617. Kellosta taas vaihto/ juoksu päälle ja siitä se lähtee. Ajatuksia hieman synkistää se, että vessareissu lisäsi vaihdon tavoiteaikaa minuutilla, mutta se oli ns. pakollinen ja on kuulunut vakiosuunnitelmaan jo kahdessa aiemmassa täyden matkan kisassa.
Nyt pääsen vahvimman lajini pariin; kestävyysjuoksuun. Edessä on 42,2 km taival jalkamiehenä ennen sitä kaikkien odottamaa maalikaaren alittavaa punaista mattoa. Notkistelen selkää, joka tahtoo olla hieman jäykkänä aina pitkästä pyöräilystä, mutta näin hyvältä ei ole aiemmin IM-maralle lähtö tuntunut. Yritän sovittaa juoksurytmiäni 4.45-4.50 min/km vauhtiin. Rantaraittia varjostavat puut antavat suojaa auringolta, mutta GPS-signaalia ei tunnu löytyvän ja kellon vauhti näyttää 5.10-5.20. Juoksen varmuuden vuoksi kovempaa ja käyn ensimmäistä kertaa maalisuoran päässä kääntymässä ennen pitkää etusuoraa kauempana olevaa kääntöpaikkaa kohti. Nyt kello on näyttänyt jo oikeaa vauhtia ja olen kuin olenkin juossut koko ajan alle 4.50 min/km. Tuntuu hyvältä, kun ystävät ja oma rakas huutaa kannustuksia väkijoukosta. Pyöräily on kuivattanut piilolinssejä niin etten näe aivan selvästi ennen kuin aivan kohdalla ja harmittaa että en huomioi tsemppaajiani tarpeeksi. Juoksu etenee erittäin hyvin. Otan 30 minuutin välein juoksuvyöstä suolatabletteja ja nappaan välillä energiageelejä takataskuun, jotka avaan 50 m ennen huoltopisteitä, joista saa vettä geelin huuhteluun alas kurkusta. Yritän myös napata välillä banaania ja kolajuomaa. Puolimaraton menee aikaan 1 h 40 min ja hymähtelen tyytyväisenä, että juoksu ei tunnu vielä missään. PK-vauhtini on juuri tuo 4.45 min/km ja tuntuu että sitä jaksaa painaa vaikka miten pitkään. Ohittelen seurakaverejani ja moikkailen kun heitä juoksee vastaan totisen näköisinä. Toivottavasti kaikki pääsee maaliin, mietin ja lähetän heille tsemppejä ajatuksen voimalla. Kolmannen kierroksen alussa kuulen, että loppuaikaennusteeni on 10 h 7 min mutta jos en hyydy, voisi 10 h vielä alittua. Siinä kohdassa olen täysin varma, että en pysty kiristämään mitenkään viimeisellä rundilla ja aivot alkavat antaa voimakasta komentoa tyytyä 10.07 aikaan. Mielellä on valtava vaikutus, mutta tällä kertaa lannistava. Jopa 5 min/ km vauhtiin joutuu nyt keskittymään todella intensiivisesti. Vilkuilen kelloa hermostuneesti 15 sekunnin välein. 35 km kohdalla huomaan, että joku puuttuu kropasta. Join mielestäni tarpeeksi, mutta juoksu romahtaa. Tämä on kestävyysjuoksijalle outo tunne, mutta se on uskottava ja sinnittelyhalu ja epäusko vaihtelevat ajatuksissa. Vauhti laskee 5.20 ja jopa sitä hitaammalle. 39 km kohdalla olen taivaltanut aamun startin jälkeen jo yhteensä 223 km. Nyt alkaa tulla huimauksen tunnetta. Syke on laskenut ja energia varmasti loppunut. Keho käy rasva-aineenvaihdunnalla. Viimeisistä kolmesta kilometristä en muista muuta kuin sen, että yritin miettiä pysynkö tajuissani. Tuttuni eivät olleetkaan enää kannustamassa reitin varrella. He olivat tietenkin jo siirtyneet maalialueelle. Lopulta kuulen kuuluttajan äänen ja maalikaari alkaa näkyä. Nostan oikean jalan tossua reunakivetyksen yli ja astun viimein punaiselle matolle. Pysyin tajuissani. Minulle hurrataan ja yritän hieman hymyillä vaikka väkisin. Ihanaa miten nuo ystävät ja vaimoni ovat jaksaneet viettää täällä koko päivän. Muutama askel vielä ja on tuuletusten aika. Maraton meni aikaan 3.28 ja kisakello näytti 10.05:53. Seitsemän sekuntia alle ennen kisaa arvioimani ajan!! Kaiuttimista kajahti jo kolmatta kertaa ilmoille ”Elias, YOU ARE AN IRONMAN!”. #porintarmo #tarmokkaasti #ironmanbarcelona2018 #personalbest #rakkaudestlajiin #mitalitulitaas